Lastenkirja ei ole vain lasten kirja

Finlandia Junior -voittajan valitsee Jarppi Leppälä

Tämän vuoden Finlandia Junior –ehdokaslista herätti melkoisesti keskustelua. Finlandia Junior –palkintohan annetaan vuoden parhaasta lastenkirjasta. Kustantajat voivat asettaa ehdolle kukin mielestään hyviä lastenkirjoja, joista kolmihenkinen esiraati valitsee kuusi teosta ehdokkaaksi. Lopullisen voittajan näistä kuudesta valitsee yksi tuomari, tällä kertaa Duudsonien Jarno ”Jarppi” Leppälä.

Keskustelua herätti muun muassa se, että kuuden joukosta ei löytynyt montaa ns. perinteistä lastenkirjaa.

Jukka Laajarinteen kuvakirja Isä vaihtoi vapaalle, ja Ville Hytösen kirjoittama ja Matti Pikkujämsän kuvittama satu Hipinä-aasi, apinahiisi olivat ehkä perinteisimmät. Ville Tietäväisen sarjakuvaa lapsen pahoista unista pidän enemmänkin aikuisten sarjakuvana ja Marja Björkin romaania Poika taas kertomuksen äidin kanssa samassa tilanteessa olevien äitien vertaistukikirjana. Heli Laaksosen murteella kirjoittama aapinen on sinänsä oivaltava, mutta onko sekään sitten juuri paras lastenkirja junioriehdokkaaksi? Ehdokaslistalla oli myös Kreetta Onkelin Poika, joka menetti muistinsa. Myös tästä kirjasta oltiin montaa mieltä. Mikä oikeastaan on lastenkirja?

Palkinnon saajaksi Kreetta Onkeli

Jarppi valitsi rohkeasti ja hyvin perustellen palkinnon saajaksi Kreetta Onkelin ja teoksen Poika, joka menetti muistinsa.  Tultuaan valituksi Onkeli sanoi kiitospuheessaan, että on aika nostaa kunnon poikakirja kunniaan. Hänen mielestään nykyisin fantasiaa tulvii kaikista nurkista. Siinä hän kyllä on laillaan oikeassakin. Fantasialla on vahva edustus viime vuosina julkaistujen nuorten kirjojen joukossa.  Onkelin teosta voi toki kutsua poikakirjaksi, mutta perinteinen poikakirja se ei kuitenkaan minun mielestäni ole. Moderni pojan mielen kuvaus hyvinkin. Onkeli tapaa käsitellä vaikeita aiheita. Tässä kirjassaan hän vie lukijan varovasti sisälle pojan tajuntaan.

Poika, joka menetti muistinsa

Kirjan päähenkilö Arto havahtuu Helsingin keskustassa siihen, ettei hän tiedä kuka on. Hän ei muista nimeään, asuinpaikkaansa saati perheestäänkään yhtään mitään.  Arto tapaa kadulla Kimo –nimisen pojan, joka vie Arton kotiinsa lähiöön keskelle monenkirjavia kohtaloita. Aluksi tuntuu, ettei pojilla oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin ikä. Kimo asuu äitinsä kanssa, joka on lämmin sämpylöitä paistava ja huolehtiva äiti, mutta elää aika ajoin aivan muissa maailmoissa, ja silloin Kimon täytyy katsoa hänen peräänsä. Isästään Kimo ei tiedä mitään.
 
Arto tutustuu myös muihin samanikäisiin lähiöpoikiin. Hän vaistoaa, että hänen oma todellinen elämänsä on tyystin erilainen. Jostakin syvältä mielestä kumpuaa hiljainen tieto, ettei hän varastelisi tai heiluisi kirveen kanssa eikä ehkä menisi metsään hajottamaan juoppojen majoja. Eikä hän lähtisi ravintolan lounaspöydästä maksamatta. Siinä missä Arto vaikuttaa kohteliaalta, joskin hiukan avuttomalta, ylihuolehditulta pikkupojalta, Kimo tietää miten toimia. Hän on hyvä ihmistuntija ja selviytyjä. Hän tuntee lähiön lait. Toisaalta hän ihailee Arton kykyä puhua nokkelasti itsensä ulos tappelusta.
 
Tarinan edetessä vastaan tulee hyvinkin vaikeita asioita, jotka koskettavat poikain herkkää mieltä. Yhtä kaikki, pojat ystävystyvät ja yhteisiä asioita alkaa löytyä. Unelmia. Pelkoja. Surua. Naurua. Kaipausta. Yhteenkuuluvuutta. 

Meissä ihmisissä on tietoa, jota emme tiedä meissä olevan. Sen huomaa siitä, mikä tuntuu meistä tutulta, mikä vieraalta. Jos on vaikka tottunut huonoon kohteluun, se tuntuu aivan normaalilta, että näinhän se aina menee. Jos puolestaan on saanut huolenpitoa ja ystävällisyyttä, pitää itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus ja huomioiminen ovat tapana kaikkialla.”

Pidän Onkelin kirjasta. Pidän sen leppoisasta kerrontatavasta. Pidän sen lämpimästä sävystä, joka on läsnä silloinkin, kun kirjassa kohdataan karuja asioita. Kirja ei ole helppo luettava.  Kirjaa lukiessa tekee mieli pysähtyä ja viipyillä, laskea kirja hetkeksi, ja taas palata siihen.  Mieluiten lukisin sitä hitaasti pohdiskellen. Ehkä yhdessä lukien.
 

Millainen on hyvä lastenkirja?

Millainen siis on hyvä lastenkirja? Onko se sellainen, että se herättää lasten lukuhalua? Vai onko se hyvä, koska se avaa meille lasten maailmaa? Löytääkö lapsi lukiessaan samastumiskohteita kirjan henkilöistä? Uskon, että hyvän lukuhistorian omaava lapsi voi nauttia tästä kirjasta yksinkin. Puhutteleeko tämä kirja poikia? Sanotaan, että pojat saavat helpommin tarinasta kiinni kuuntelemalla luentaa. Tämä kirja voisi hyvinkin olla pojille mieluinen nimenomaan ääneen luettuna.

 

Poika joka menetti muistinsa -kirja, appelsiini, kukka ja kahvimuki pöydällä.

Tuija Seppänen
Palvelupäällikkö
Lasten ja nuorten palvelut


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *