Minä ja kirjasto

Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto

Kaikista elämäni kirjastoista muistan erityisesti kolme. Neljäs on vasta odottamassa lopullista merkitystään.

Ensimmäinen oli kansakoulun kyläkirjasto, lainasto, niin kuin kirjastoja ennen vanhaan nimitettiin.

Lainastoa hoiti keskiluokkien komea ja mukava, nutturapäinen opettaja. Ehkä hänellä oli aikaa ja intoa omistautua kirjoille siksi, ettei hänellä ollut perhettä.
Kotonani ei ollut edes kirjahyllyä, eikä vanhemmillani juuri rahaa tuhlata lastenkaan kirjoihin kuin korkeintaan jouluna ja syntymäpäivinä. Sen vuoksi hullaannuin lainastoon, sen kymmeniin kirjoihin, joista sai vapaasti valita luettavaa. Lukemisharrastus ei ollut sen ajan pienessä maalaiskylässä kovassa kurssissa, joten koulutuntien päätyttyä olin usein ainoa oppilas, joka posket innosta hehkuen jäi etsimään hyllystä aarteita kotiin vietäväksi.
Kun sitten olin saanut luetuksi kaikki ikäiselleni soveliaat kirjat, Hannusta ja Kertusta Tarzaneihin ja Tottisalmen perillisestä Linnaisten kartanon vihreään kamariin, opettaja suostui etsimään minulle luettavaa myös aikuisten hyllystä, niitä kaikkein ”vaarattomimpia” teoksia.  

Kirjareppu painoi selässäni viiden ja puolen kilometrin kotimatkalla, usein umpihangessa kahlaten. Kotona piilotin kirjat sänkyyni patjan alle ja odotin malttamattomana iltaa, hetkeä, jolloin vanhempani olivat raskaista töistä uupuneina vetäytyneet toisen kamarin sivustavedettävään.

Silloin avasin kirjan, kädet jännityksestä vapisten, enkä olisi millään malttanut lopettaa lukemista ennen kuin pääsin loppuun.  Mutta aina uni ehti ensin. Olin hidas lukija ja olen yhä; sinne tänne poukkoilevat kuvitelmat keskeyttävät tuon tuosta lukemisen.
Rakastin kaikkia kirjoja. Minulle kelpasi jokainen tarina. Imin itseeni niiden ihmeellisiä maailmoja ja tunnelmia. Ja kun olin päässyt kirjan loppuun, olin jo keksinyt, miten se olisi voinut vielä jatkua. En tiedä, olisiko niin paksua kirjaa ollut, ettei se aina olisi tuntunut loppuvan liian nopeasti.
Kansakoulun lainasto jäi mieleeni yhtä unohtumattomana kuin usein jää ensirakkaus.
Kun vanhempani sitten päättivät uhrata osan meijeritilistään lähettämällä minut yhteiskouluun, 50 kilometrin päähän Kristiinankaupunkiin, pääsin siellä tutustumaan vanhan kansakouluni lainastoa monin verroin laajempaan, viehättävässä puutalossa sijainneeseen kaupunginkirjastoon.
Henkeä salpasi valita luettavaa sellaisesta kirjapaljoudesta. Suurin ongelma oli, jaksanko kantaa rohmuamani kirjat tuulisen Pitkänsillan yli Itäpuolelle, jossa sijaitsivat sekä kortteerini että Yhteiskoulu.
Vuokra-asuntoni yöpöydällä oli kaiken aikaa kaatumaisillaan keikkuva kirjakasa, alimmaisina koulukirjat, joihin ehdin koskea vasta kokeita edeltävänä iltana. Minulla oli hyvä muisti, ja lyhyt, mutta yleensä tieto pysyi karkaamatta päässäni koehetkeen saakka.
Vielä tuolloinkin olin kirjojen suhteen kaikkiruokainen. Eniten kuitenkin pidin surullisista ja jopa traagisista tarinoista. Sitten kun minusta tuli kirjailija, myös kirjoitin mieluummin sellaisia tarinoita. Se on minun tapani kuvata elämää fiktiossakin.
Kristiinankaupungin vuosien jälkeen elämässäni seurasi pitkä harppaus, kunnes muutin Seinäjoelle ja tutustuin uuteen Aallon kirjastoon. Sinne minua vetivät useiden talvikausien ajan kirjoittaja- ja kirjallisuuspiirit ja löysin niistä uudelleen kauan kadoksissa olleen innon kirjoittamiseen. Oli kulunut vuosikymmeniä ensimmäisten pikku runojen synnystä.
Kiihkeimpinä työvuosina ja perhe-elämän velvollisuuksissa minulta liikeni vain vähän aikaa ja voimia lukemiseen. Mutta aina lapsuudenkodissani vieraillessani istuin joskus häiriöksi asti nenä kirjassa, kuulematta tai näkemättä, mitä ympärilläni tapahtui. Ehkä lapsuudenkoti oli paras paikka lukemiseen, koska siellä olin aikoinaan langennut lukemisen syntiin, peruuttamattomasti.
Aallon kirjastosta sai lainata jo muutakin kuin kirjoja, muun muassa musiikkia. Ja ennen pitkää sinne tulivat tietokoneet asiakkaittenkin käytettäviksi. Kirjastoa olisi hyvällä syyllä voinut ruveta taas nimittämään lainastoksi.
Tässä kirjastossa en viihtynyt kovin hyvin.  Koin, että ilma siellä oli aina raskas ja katto tuntui painavan hartioita, mikä on kummallista, koska korkeallahan se katto varsinaisessa kirjasto-osassa on. Mutta minut saattoi vallata samankaltainen suljetunpaikankammo kuin lentokoneissa.
Voisin verrata suhdettani kirjastoihin ihmissuhteisiin: Joidenkin kanssa kemiat kohtaavat heti, joidenkin toisten kanssa ei kirveelläkään.
Aallon kirjastolla oli kuitenkin merkittävä rooli myöhempien vuosien ja vuosikymmenten kirjallisessa työssäni. Pyörin usein mikrofilmihuoneessa – sukututkijoiden jaloissa – lukemassa vanhoja sanomalehtiä. Tarvitsin niitä ajankuvan luomisessa kirjoittamiini kirjoihin. Tuolloin kun ei vielä ollut internet-yhteyksien suomia mahdollisuuksia tietojen hankkimiseen.  Mikrofilmihuoneen ulkoisesti rauhallinen mutta sisäisesti kiihkeä ilmapiiri säilyy nostalgisena muistissani.
Sen neljännen kirjaston, Apilan, täsmällistä vaikutusta elämääni on ennenaikaista määritellä.  Apilan näin ensi kerran valmiina Koulukadun suunnasta. Tuo aiemmin tukkoiselta vaikuttanut alue oli muuttunut valoisaksi ja ilmavaksi, ja itse kirjastorakennus kupari- ja jättiläisikkunaseinineen hurmasi minut kerralla. Ja sisällä suljetuspaikan kammo oli vain kalpea muisto. On tilaa liikkua, hengittää ja katsella.  Onneksi en ole torikammoinen!
Päällimmäinen toiveeni on, etteivät tässä kauniissa talossa kirjat koskaan joudu lapsipuolen asemaan, vaan että Apilan sydän sykkii vahvimmin juuri tarinoille, koska niitä ilman elämä olisi paljon köyhempää.
 
MIRJA KUIVANIEMI

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *